“Kai se nyt ei voi olla niin paha, jos sä vielä kävelet?”
Tuon lauseen kuulin eräältä työkaverilta, kun mainitsin ohimennen, että selkä on ollut taas viikon ihan jumissa. Hymyilin, nyökkäsin ja nauroin mukana. Mutta sisälläni kiehui.
Koska kipu, joka ei näy ulospäin, voi silti hallita koko elämää.
Ei sen tarvitse olla jatkuvaa huutavaa tuskaa. Se voi olla se pieni mutta sitkeä jomotus alaselässä, joka herättää sinut joka yö klo 03:40. Tai se pistävä tunne lavan alla, joka estää sinua nostamasta käsiä kunnolla. Se, että jokainen askel tuntuu oudolta – kuin jokin olisi hieman pielessä, muttei tarpeeksi pahasti, jotta voisi sanoa ”olen kipeä”.
Tämä on artikkeli sinulle, joka tunnistat itsesi tästä. Ei lääketieteellistä luentoa. Ei listaa “5 tapaa hoitaa selkäkipua”. Vaan hetki rehellisyyttä ja ymmärrystä siitä, millaista on elää kivun kanssa, joka ei saa huomiota – mutta vie kaiken.
Kipu varastaa pienet asiat
Se ei ole vain fyysistä epämukavuutta. Se vaikuttaa siihen, miten pukeudut. Et valitse enää napitettavaa paitaa, koska käsi ei taivu. Se vaikuttaa siihen, mihin menet. Jätät väliin illanvieton, koska tuolit siellä ovat kovat eikä selkäsi kestä sitä.
Se tekee sinusta varovaisen. Epäröivän. Ja pahimmillaan – näkymättömän.
Sillä kun kipu ei näy, muut unohtavat sen. Ja sinä alat epäillä itseäsi. ”Ehkä kuvittelen tän.” Et kuvittele. Kipu on totta, vaikka se ei huutaisi näkyvillä haavoilla.
Kun hoito ei auta heti – turhautuminen on todellista
Ehkä olet jo kokeillut kaiken. Lääkkeitä, lämpötyynyjä, fysioterapiaa. Ehkä jopa joogaa, akupunktiota tai magnesiumia. Ja silti, se sama tunne hiipii takaisin. Vähän lievempänä ehkä – mutta siellä se on. Aina valmiina muistuttamaan.
Turhautuminen on valtava osa kroonista kipua. Se on kuin ratkaisun metsästystä ilman karttaa. Jokainen uusi hoitomuoto on pieni toivonpilkahdus – ja joskus myös pettymys.
Entä jos alkaisitkin kuunnella, et taistella?
Tiedän, kuulostaa ärsyttävältä. “Kuuntele kehoa.” Mutta joskus kipu ei ole vihollinen, vaan varoitusmerkki. Ehkä olet vaatinut liikaa. Ehkä olet istunut kuukausia huonossa asennossa. Ehkä sinulla ei ole ollut aikaa levätä – oikeasti levätä, ilman syyllisyyttä.
Kipu ei aina tarvitse taistelua. Joskus se tarvitsee lempeyttä. Uudelleen järjestettyjä rutiineja. Apua, jota et ole vielä pyytänyt. Harjoituksia, jotka eivät tunnu tehokkailta – mutta ovat sitä juuri siksi.
Pieniä voittoja, ei suuria sankaritekoja
Yksi hyvä päivä kivun jälkeen voi tuntua lottovoitolta. Muista se. Nauti siitä. Älä käytä sitä heti ylikierroksilla “ottaa takaisin kaikki menettänyt aika”. Se ei toimi niin. Kipu ei unohda, jos sinä unohdat sen. Pienet voitot rakentavat isompaa palautumista.
Yksi kävely ilman jomotusta. Yksi yö, jolloin ei herännyt. Yksi aamu, jolloin ei muistanut kipua ennen kuin vasta kahvin jälkeen. Ne ovat todellisia saavutuksia. Ja ne ansaitsevat tulla huomioiduksi.
Ja sinä ansaitset tulla nähdyksi
Vaikka kipusi ei näy ulospäin, se ei tee siitä vähemmän todellista. Älä selittele sitä pois. Älä hymyile vain siksi, että muiden on helpompi kohdata sinut niin. Joskus kipu opettaa meille rajoja. Joskus se pysäyttää meidät, jotta näkisimme jotain, mitä olemme ohittaneet.
Ja joskus – se vain on. Ilman suurta merkitystä tai tarkoitusta. Mutta silti se kuuluu huomioida.
Sinä et ole kipusi. Mutta saat puhua siitä. Ja ansaitset tulla uskotuksi – vaikka pääset vielä kävelemään.